Mitä jäi käteen, tai mieleen?

Vieläkään en saa itsestäni irti sitä, että alkaisin kertomaan jotenkin kronologisesti matkan kulkua ja tapahtumia. En tiedä, pääsenkö sille asteelle koskaan. Jotenkin koko vaellus on sellaisena yhtenä isona könttänä mielessä, ja siitä tuntuu olevan hankala ottaa sopivia bloggauksen kokoisia palasia, joita voisi tänne kirjoitella. Ehkä joskus; en aio pakottaa itseäni, vaan teen sen sitten jos/kun siltä tuntuu.

Mitä sitten siinä isossa köntässä on päällimmäisenä mielessä? Monet ihmiset on kysyneet, että mitä opin itsestäni vaelluksen aikana, tai oliko se jotenkin "kasvattava" kokemus. Ainakaan fyysisesti se ei ollut kasvattava, päinvastoin. Kahdeksan kiloa kevyempänä palasin takaisin. Ehkä minulla sitten oli tuon kilomäärän verran syntejä sovitettavana ja kantamuksia mielen päällä, niin että kun perille pääsin ja mieli keveni, niin tämä on sitten se, mitä jäljelle jäi. Tai sitten ihan proosallisesti se määrä vain valui hikipisaroina tienpäälle, tiedä häntä.

Jotenkin tuntuu, että ehkä tällä ensimmäisellä pyhiinvaelluksellani oppima oli kuitenkin enemmän fyysisestä puolesta kuin henkisestä. Tässä varusteet ja kunto näytteli isoa osaa niin ennen lähtöä kuin reissun päälläkin. Ja näin jälkikäteen voin todeta, että varusteet oli täysin riittävät, ja niin oli kuntokin, kaikesta harjoittelemattomuudesta huolimattakin. Nyt tiedän, että pystyn mihin vain, mihin minulla on tarpeeksi motivaatiota. Jaksan enemmän kuin luulenkaan. Voin mennä kipujen yli, minun ei tarvitse lopettaa kävelyä, vaikka johonkin (tai useampaankin) paikkaan sattuisi, tai tuntuisi siltä, että en jaksa enää yhtään askelta. Palaudun nopeasti rasittavastakin päivästä. En anna epätoivolle valtaa (kuin korkeintaan ihan pieniksi hetkiksi kerrallaan), vaan jaksan ajatella positiivisesti, ja laulaen kulkea eteenpäin, vaikka sataisi ties kuinka monetta päivää peräkkäin.

Mutta sisäisestä kasvusta täytyy todeta, että paljon vähemmän pääsin sellaiseen tilaan, mitä olisin odottanut, siis että voisin miettiä itseäni ja elämääni ja paikkaani ja maailmankaikkeutta, ja kaikkia sellaisia isoja asioita. Jotenkin se päivä aina mennä hurahti sellaisiin arkisiin asioihin, maisemien ihailuun, reitillä pysymiseen, matkakumppanin kanssa moninaisista jutuista keskusteluun, majapaikan etsimiseen, pyykkäämiseen, ruoan hankkimiseen, kaikkeen sellaiseen pikkuhommaan. Kun kaikki oli uutta, eikä minusta tämän kolmen viikon aikana mikään vielä ehtinyt muodostua kovin rutiiniksikaan, niin ajatukset pysyi hyvin siinä hetkessä. Mikä sinänsä oli ihanaa, elää juuri siinä hetkessä, itselleen, olla huolehtimatta muista ihmisistä, muista asioista, mistään menneestä tai tulevasta.

Mutta luulen, että minun täytyy kävellä seuraava camino, mielellään tuo sama vaellusreitti mutta ihan alusta alkaen tällä kertaa, ja yksin, jotta voin oikeasti uppoutua vain omaan sisäiseen maailmaani ja oikeasti miettiä sellaisia ajatuksia läpi, mitä nyt jäi miettimättä. Vaikka yleensä ajattelen tosi paljon, niin tällä vaelluksella ajattelin asioita harvinaisen vähän. Analysointi, pohdiskelu, mietiskely, asioiden pyörittely, kaikki sellainen jäi nyt hyvin vähälle. Jotenkin olin hyvin naiivisti kuvitellut, että tämä vaellus ratkaisee jotain hankalia pohdintoja suuntaan tai toiseen, mutta eihän se sellaista tehnyt. Tietenkään. Ja hyvä niin. Ratkon niitä täällä ihan normielämässä aina siinä vaiheessa kun ne vastaan tulee. Turha on mitään jälkikäteen pyöritellä, tai etukäteen murehtia. Pitää ottaa asia kerrallaan, päivä kerrallaan, hetki kerrallaan, sellaisena kun se tulee, silloin kun se tulee. Ja selvitä siitä. Ehkä tämä sitten oli minulle se isoin oppima, mikä tästä jäi käteen!