Epäuskoa

Mieheni sanoi minulle vastikään, että hän ei usko, että pystyn kävelemään tuon aikomani matkan.

Kyllähän se kirpaisi. Toki ymmärrän, mistä tuo epäilys kumpuaa. Minulla on huono kunto, en harjoittele tarpeeksi, en ole enää nuori enkä ihan tervekään. Itseänikin joskus vähän hirvittää, mitä oikein olen suunnittelemassa.

Mutta silti! Mielestäni olen melkoisen sinnikäs. Jos jotain valmiiksi ajattelen ja päätän, niin sitten teen kaikkeni, että siinä päätöksessä voin pysyä. En luovuta mitenkään helpolla. En välitä pienistä vastoinkäymisistä tai kivuista. Yritän löytää keinon päästä eteenpäin ja selviytyä. Ja yleensä löydänkin.

Jotenkin tuolla sanomisellaan mieheni lyttäsi tuon minun sisukkuuteni olemattomaksi. Toki, hän perusteli sitten kantaansa; sanoi, että tietää kyllä, että voin ihan hyvin kävellä sen parikymmentä kilometriä päivässä, mutta että hänen mielestään homma kaatuu siihen, että sitten pitää oikeasti joka päivä lähteä liikkeelle; että siihen minusta ei ole, että en jaksa, kunto ei kestä, en pysty.

Ei tuo perustelu minua yhtään lohduttanut, ehkä jopa päinvastoin. Vaikka ymmärränkin sen pointin; uskon, että on kova paikka lähteä aamulla liikkeelle, kun kroppa on vielä ihan poikki edellisen päivän rasituksista. Mutta minusta juuri siinä se sinnikkyys sitten katsotaan. Ja uskon ja toivon, että minusta on siihen. Sitä paitsi, sehän varmaan tulee helpommaksi päivä päivältä, kun kunto kohenee ja matkantekoon tottuu.

Ymmärrän, että monia ihmisiä ihmetyttää ja epäilyttää tämä minun suunnitelmani, mutta onko liikaa pyydetty, että saisin läheisimmiltäni vähän tukea ja rohkaisua?