Sekalaisia mietteitä

Tällä viikolla (no, melko monena muunakin viikkona, mutta tällä viikolla jotenkin erityisesti) olen pohtinut vaellusta monelta eri kantilta. Henkiseltä, fyysiseltä ja varusteelliselta nyt ainakin.

Otetaan vaikka tuo fyysinen ensin. Olin tällä viikolla työreissulla Iso-Syöttellä, ja siellä ulkoiluhetken aikana käveltiin tunturia alas ja ylös. Hyvää harjoitusta, kyllä, mutta samalla rinnekävely paljasti aukottomasti sen tosiseikan, että minun lenkit yleensä tapahtuu ihan tasaisessa maastossa. Kodin lähellä kun ei juurikaan mäkiä löydy. Kylläpäs tuntui alamäki polvissa ja ylämäki keuhkoissa, huhhuh! Tähän siis täytyy tulevana kesänä kiinnittää erityishuomio harjoittelussa; pakko vain yrittää löytää kaikki mäennyppylät ja käyttää niitä harjoittelurinteinä.

Sitten vaikka se varusteasia; eilen laitoin ensimmäistä kertaa talven Icebug-kenkäkauden jälkeen jalkaan ne syksyllä ostamani vaelluskengät. Sauvakävelyllä 2 tuntia, n. 10 km, ja tuloksena isot kipeät rakot molemmissa pikkuvarpaissa sekä hiertymät jalan ulkoreunassa pikkuvarpaista vähän nilkkaan päin. Tarkoittaakohan tämä sitä, että pitää vielä ostaa uudet, vielä leveämpilestiset vaelluskengät ja alkaa kävellä niitä sisään, vai onko vielä toiveita, että nämä olemassaolevat siitä muokkautuisivat? Sitä pitää vielä tässä pohtia ja pähkiä hetki... Kun ei periaatteessa olisi varaa investoida uusiin kenkiin, mutta toisaalta on fakta, että vaelluksesta tulee todella kurja, jopa mahdoton, jos kengät eivät ole juuri sopivat.

Henkisestä puolesta en taida nyt alkaa mitään kirjoittamaan. Sitä asiaa on niin paljon, ja niin moninaista, että siitä pitää jossain vaiheessa kirjoittaa ihan oma postauksensa, tai useampiakin.

Semmoisissa mietteissä tänään. Jatketaanpa taas viikon päästä.

Etsin kohtaloani

Sain juuri hetki sitten luettua Cecilia Samartinin kirjan nimeltä Señor Peregrino. Olen vielä vähän sisällä sen kirjan maailmassa ja sen tuomassa  tunnelmassa; hyvinkirjoitetut kirjat vievät minut aina mukaansa hetkiseksi ennen kuin löydän takaisin tähän arkielämään. Se on varmaankin yksi syy, miksi niin rakastankin lukemista; on tarpeen paeta silloin tällöin pois jonnekin kauas, toiseen aikaan ja/tai paikkaan.

Kirja loppui lauluun, jota voisin hyvinkin nähdä itsenikin laulamassa Santiagon tiellä sitten ensi syksynä. Kirjassa laulu tietenkin oli vain runona, ilman säveltä. Tekisinköhän siihen itse sävelen, ja todellakin sitten tätä Caminolla laulaisin...

Santiago de Compostela,

sen tietä kuljemme.

Sade on kuin siunaus,

aurinko lahja Jumalan.

Emme mieti kilometrejä

tai tavoittele tähtiä.

On matka paras palkinto,

Jumalan armo nautinto.

Jaakob, Jaakob, Jaakob,

rukoile puolestani.

Tietä pitkin kulkeissani

mä etsin kohtaloani.

Apostoli Jaakob, pyhiinvaeltajien suojelija,

sauvallaan mua johdattaa

ja antaa suojan paahteelta.

Mä käyn polvilleni maahan,

ja jos ihmeet ovat kukkia,

ehkä yksi on minua varten.

Musiikkia korville

Camino de Santiagon Facebook-ryhmässä oli vastikään kiivasta keskustelua siitä, kannattaako jotain musiikkisoitinta (MP3, iPod tms) ottaa mukaan vaellukselle. Osa jäsenistä oli hyvin kiivaasti sitä mieltä, että ei missään tapauksessa; että se estää todellisen vaelluksen, estää kuulemasta luonnon ääniä ja omaa sisintään. Muutamat eivät nähneet siinä mitään pahaa, vaan olivat sitä mieltä, että musiikkisoittimen kanssa matka sujuu mukavammin. Kolmas ryhmä ajatteli, että soitin on hyvä mukana, mutta että sitä kannattaa käyttää vain iltaisin, nukkumaan menoa helpottamassa (eli blokkaamassa pois naapuripeteistä kuuluvat kuorsaukset ja muut äänet).

Jokainen taaplaa tyylillään, niinhän se on. Itse aion ottaa yhdenlaisen soittimen mukaani, mutta ei sen musiikin takia. Otan pienen sanelimeni, mikä sen saneluominaisuuden lisäksi toimii myös MP3-soittimena. Ajatus on, että sanelin menee pienempään tilaan kuin päiväkirja, ja sen avulla pystyn tallentamaan mietteitäni vaikka kävellessä, jos siltä alkaa tuntua. Ja kai minä sitten otan pienet nappikuulokkeetkin siihen mukaan, että voin tarpeen vaatiessa vaikka musiikkiakin kuunnella. Vaikka tällä hetkellä en näekään, että sellaista tarvetta syntyisi, niin eihän sitä koskaan tiedä.

Kevyellä kantamuksella

Nyt viikonloppuna pääsin viimeinkin vähän lietsomaan matkakuumettani, kun Hanna oli yökylässä ja saatiin vuorokauden verran jutustella niin vaellus- kuin muistakin asioista. Tehtiin mm. makuupussi-inventaario, ja sain päätettyä, minkä viidestä eri makuupussivaihtoehdosta otan mukaan reissuun. Valittiin minulle se kaikista pienin ja kevein vaihtoehto; siinäkin kun luvattiin, että tarkenee +5 asteeseen saakka, ja kun kaikki yöt sisätiloissa ollaan, enkä ole kovin palelevaa tyyppiä, niin eiköhän sillä pärjää. Eipähän tule ylimääräisiä grammoja siitäkään.

Paljon keskusteltiin mukaanotettavista varusteista. Minä aion pärjätä max. 40 litran rinkalla ja mahdollisimman paljon alle 10 kilon kantamuksella. Hannan rinkka on 65 litraa, mutta suunnittelee ehkä ostavansa uuden 50 litran rinkan, ja pitävänsä maksimipainona 12-15 kiloa. Minusta tuo tuntuu paljolta, mutta toisaalta, Hannalla on parempi kunto kuin minulla, ja kokemusta Lapin vaelluksilta, joten eiköhän tuo tiedä rajansa. Lisäksi pitänee ottaa huomioon, että minun pitää kantaa myös sisäiset kiloni, joita on useampikymmenen enemmän kuin Hannalla.

Tosin en missään tapauksessa ottaisi telttaa ja retkipatjaa mukaan, mutta Hanna niitäkin suunnittelee. Ollaan me erilaisia, minä kun en hätkähtele mistään ötököistä, torakoista tai muista, kun taas Hanna vannoo mieluummin pystyttävänsä teltan kuin majoittuvansa jossain alberguessa missä näyttää olevan luteita ja torakoita. Muutenkin minulla on rennompi ote, vessassakin voin käydä minkälaisessa murjussa vain. Saapa nähdä minkälainen yhteiskokemus meillä tuleekaan, kumpi loppujen lopuksi lähentyy toisen mielipidettä, vai pysytäänkö koko reissun ajan yhtä kaukana toisistamme näissä asioissa.

Pääasia on, että oikeasti tärkeistä asioista ollaan samaa mieltä, tai ainakin suvaitsevia toisen mielipidettä kohtaan. Yksi tärkeistä jutuista on se, että kumpikaan ei ole tekemässä mitään kilpajuoksua, vaan ollaan yksimielisesti vaeltamassa lyhyitä päivämatkoja, pysähdellen missä tuntuu, ja vapaapäiviäkin pitäen silloin kun siltä tuntuu. Matka on tärkeämpää kuin päämäärä!